Epäonnistumisesta onnistuminen
”Epäonnistuminen on mahdollisuus”, ”vain mokaamalla voit oppia” ja ”virheiden tekeminen on ainoa tapa kasvaa” – tässä muutamia esimerkkilauseita, jotka ovat olleet sangen trendikkäitä viimeisen vuosikymmenen ajan. Edeltävän kaltaiset toteamukset perustuvat ajatukseen siitä, kuinka meidän tulisi oppia rakastamaan tekemiämme virheitä, koska epäonnistumisten takana piilee mittaamattoman arvokas opinsiemen. Mielestäni tämä on teoreettisesti kaunis, mutta käytännössä hyvin vaikeasti toteutettava ajatus. On huomattavasti helpompaa kirjoittaa ja puhua virheiden tekemisen puolesta kuin tehdä itse virheitä. Maailmaa pursuaa erilaisia self-help-teoksia ja guruja, jotka ylistävät epäonnistumisten tärkeyttä matkalla sisäiseen ja ulkoiseen kasvuun. Tästä huolimatta maailmamme pursuaa myös häpeää, hiljaisuutta, surua ja mielenterveysongelmia, jotka ovat monesti seurausta epäonnistumisista. Miksi me siis epäonnistumme epäonnistumisessa?
Juuri nyt on tärkeää osata epäonnistua
Ennen kuin vastaan edeltävän kappaleen lopussa esitettyyn kysymykseen, haluan nostaa esiin muutaman seikan, jotka puoltavat tekstin aiheen ajankohtaisuutta.
Globalisaatio, tietotekninen kehitys ja laaja-alainen osaamistason nousu monella eri alalla ovat johtaneet työmarkkinoiden kilpailutilanteen koventumiseen, osaamis- ja tehokkuusvaatimusten kovaan kasvuun, loputtomaan uudelleenkouluttautumisen tarpeeseen ja tuhottoman pitkiin työpäiviin. Virheiden tekeminen ja epäonnistuminen tällaisessa kilpailuympäristössä tuntuu monesta meistä ahdistavalta ja pelottavalta. On pystyttävä ylläpitämään tietynlaista täydellistä ulkokuorta, johon epäonnistumiset eivät kuulu.
”Itse ainakin muistan hetkessä lukemattomia tilanteita, joissa oma epäonnistuminen on johtanut häpeän tunteeseen. Tunteesta ei ole sen tiimoin puhuttu, vaikka tilanteessa olisikin ollut monia häpeäni todistajia. Tämä puhumattomuus on usein johtanut siihen, että olen alkanut vierastaa tilanteita, joissa voisin tuntea samankaltaista häpeää.”
Tämän lisäksi olen tehnyt lukuisia havaintoja työelämässä ja vapaa-ajalla, miten varsinkin monet nuorempien sukupolvien edustajat ovat todella kunnianhimoisia ja erittäin vaativia, suorastaan armottomia itseään kohtaan. Kunnianhimo on lähtökohtaisesti positiivinen piirre ihmisessä. Kuitenkin liian pitkälle viedyn kunnianhimon tuloksena saattaa olla loppuun palaminen ja elämän merkityksellisyyden kadottaminen. Liiallinen aikaansaamiseen pakko, stressi ja kiire ovat tehokasta myrkkyä epäonnistumisten arvon ymmärtämiselle. Valitettavasti korkea kunnianhimo juontaa juurensa monesti pakonomaisesta sosiaalisen arvostuksen hausta. Sosiaalisen median synnyttämällä ”täydellisen minän” aikakaudella on tietenkin ollut valtava rooli epäonnistumisten piilottelun ja välttelyn ylläpitäjänä.
Mielenterveysongelmien, kuten masennuksen ja työuupumuksen, räjähdysmainen kasvu yhteiskunnassamme on kuitenkin itselleni painavin syy, miksi pidän aihetta ajankohtaisena. Olenko väärässä, jos väitän, että ainakin joskus mielenterveysongelmien taustalla vaikuttaa epäonnistumisten käsittelyyn liittyvät haasteet?
Häpeästä haavoittuvuuteen
Vieroksumme virheiden tekemistä ja epäonnistumista moninaisista syistä johtuen. Uskon, että häpeä on voimakkain vaikutin epäonnistumisten välttelyyn liittyen. Häpeä kasvaa, kun siitä ei puhuta, ja me suomalaiset olemme harvinaisen lahjakkaita puhumattomuudessa. Itse ainakin muistan hetkessä lukemattomia tilanteita, joissa oma epäonnistuminen on johtanut häpeän tunteeseen. Tunteesta ei ole sen tiimoin puhuttu, vaikka tilanteessa olisikin ollut monia häpeäni todistajia. Tämä puhumattomuus on usein johtanut siihen, että olen alkanut vierastaa tilanteita, joissa voisin tuntea samankaltaista häpeää. Virheiden välttelyssä on usein kyse myös siitä, että pelkäämme (evolutiivisesti) olevamme riittämättömiä, jolloin työkalunamme muiden hyväksynnän hankkimiseen on virheettömyys. Me epäonnistumisia pelkäävät ihmiset pyrimme yleensä pitämään kontrollin kaikin mahdollisin keinoin hallussamme. Ihmisellä on luontainen halu tuntea hallitsevansa elämäänsä. Siksi epäonnistumisille alttiiksi alistuminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä ajatukselta. Tiivistetysti: Välttelemme mokia ja virheitä, koska pelkäämme paljastuvamme muiden silmissä kelvottomiksi. Kelvottomaksi paljastuminen olisi suuri uhka hallinnan tunteellemme.
”Myynti on hyvä esimerkki alasta, jossa oikeanlaisella haavoittuvuudella voidaan päästä erittäin pitkälle. Yleensä myyntiuran tai uuden myyntityötehtävän alussa myyjän on välttämätöntä hyväksyä olevansa joukon heikoimpia myyjiä, mutta jos hän on valmis oppimaan alun epäonnistuneista kauppaneuvotteluista ja olemaan kärsivällinen, ovat todennäköisyydet sen puolella, että kokemattomasta kasvaa huippumyyjä!”
En todellakaan väitä, että omaa suhtautumista epäonnistumisiin olisi helppoa muokata pysyvästi, mutta olen vakuuttunut, että tiettyjen epäonnistumisiin liittyvien uusien ajatusmallien omaksumisella voidaan vähitellen saavuttaa lisää tyyneyttä ja iloa elämään. Haavoittuvuus saattaa olla kaikista tehokkain ase epäonnistumisista syntyvää häpeän ja riittämättömyyden tunnetta vastaan. Haavoittuvuudella tarkoitan, että ihminen on valmis luopumaan kontrollin tarpeesta ja tekemään asioita, joiden onnistuminen on epävarmaa. Haavoittuvuuden arvon omaksunut yksilö ei pelkää epäonnistua, koska hänen omanarvontunteensa ei muodostu teon menestyksen perusteella, vaan rohkeasta yrittämisestä. Onkin huomattavasti helpompaa tuntea itsensä sosiaalisesti ja emotionaalisesti riittäväksi, kun menestyksen mittarina toimii ensisijaisesti rohkea osallistuminen, jossa lopputulokset ovat toissijaisia. Haavoittuvuus arvona linkittyy läheisesti myös itsemyötätuntoon, empatiaan ja armollisuuteen itseä kohtaan. Henkilö, jolle epäonnistuminen on sallittua tai jopa toivottua, pystyy suhtautumaan itseensä kokonaisvaltaisesti armollisemmin ja empaattisemmin kuin ihminen, joka määrittää oman sosiaalisen arvonsa toimintansa onnistumisen perusteella.
Haavoittuvuuden ajattelutapaa hyödyntävä ihminen näkee epäonnistumiset väistämättöminä elämään kuuluvina osasina, joiden synnyttämät positiiviset mutta myös negatiiviset tunteet tulevat ja menevät. Elämässä on itse asiassa tarkoituskin epäonnistua ja heikkoudesta muodostuu lopulta vahvuus, koska epäonnistumisten avulla opitaan valtavasti itsestä ja kyseisestä toiminnasta. Myynti on hyvä esimerkki alasta, jossa oikeanlaisella haavoittuvuudella voidaan päästä erittäin pitkälle. Yleensä myyntiuran tai uuden myyntityötehtävän alussa myyjän on välttämätöntä hyväksyä olevansa joukon heikoimpia myyjiä, mutta jos hän on valmis oppimaan alun epäonnistuneista kauppaneuvotteluista ja olemaan kärsivällinen, ovat todennäköisyydet sen puolella, että kokemattomasta kasvaa huippumyyjä! Hieman arkisempaa haavoittuvuutta itselleni edustaa esimerkiksi tilanteet, joissa ihminen kykenee tunnustamaan itselleen olevansa vakavan työuupumuksen tai masennuksen riskivyöhykkeellä, jossa on vain pakko olla armollinen itselleen ja levätä riippumatta siitä, kuinka tärkeitä työtehtäviä kalenteriin olisi merkattuna.
Onnistunut epäonnistuminen
Jokaisella meistä on täällä rajattu määrä päiviä elettävänämme ja aika on lahjomaton, se kiirehtii vääjäämättä eteenpäin. Tämän vuoksi toivoisin, että oppisimme mahdollisimman pian olemaan armollisempia itsellemme ja tunnistamaan haavoittuvuuden tunteet positiivisina aistikokemuksina. Heikkous on oikein käytettynä lopulta suuri vahvuus. Mielestäni kaikista kunnioitettavimpia ihmisiä ovat ne, jotka uskaltavat avoimesti riisua sosiaalisen naamarinsa ja paljastaa oman keskinkertaisuutensa.
Itse voin myöntää, että minulla ei ole aavistustakaan, mikä on auton sylinteri, tai voin kertoa pissanneeni kerran pakkasella housuun. Olen myös uskomattoman huono yksityiskohtaisen tiedon omaksuja ja jännitän englannin kielen käyttöä sosiaalisissa tilanteissa. Kerran epäonnistuin kunnollisten viimeisten hyvästien jättämisessä eräälle läheiselleni; en uskaltanut mennä tilanteeseen, jossa olisin tuntenut itseni erittäin haavoittuvaiseksi (suomeksi sanottuna, olisin joutunut itkemään). Tällaisten asioiden mainitseminen ”ääneen” tuntuu aluksi hyvin vastenmieliseltä, mutta useita kertoja toistettuna, tapa alkaa vähitellen tuntua yhä miellyttävämmältä, ja lopulta siitä tulee voimauttava osa itseä. Täten kannustankin kaikkia aloittamaan rohkeasti onnistumaan epäonnistumalla!
