Kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan itsensä johtamisesta vuonna 2000. Paikkana oli Hervannan ammattioppilaitoksen auditorio, mikä oli täyteen ahdettu eri alojen opiskelijoita. Luennon alkaessa kukaan ei tuntunut tarkalleen tietävän miksi valtaosa ensimmäisen vuoden opiskelijoista oli ahdettu samaan tilaan yhtä aikaa. Opettajien aloittaessa luennon selvisi että jollain tapaa tässä luennossa oli kyse siitä, että valmistuisimme kaikki opintolinjoiltamme suunnitellun 3 vuoden aikana. Aihe tuntui juuri, niin kiinnostavalta, että keskittyminen karkasi täysin tyttöihin, hyviin vitseihin ja ristinollan pelaamiseen vieruskaverin kanssa. Kaikkeen siihen mitä tehtiin ennen älypuhelimia
Yllätykseksemme opettajat eivät puhuneetkaan kuin hetken luennon alussa ja lavalla asteli keski-ikäinen mies, joka karjaisi kovaan ääneen, että kaikki muu ylimääräinen toimittaminen pitäisi lopettaa ja keskittyminen kannattaa siirtää häneen, koska hänen asiastansa todennäköisesti olisi hyötyä meille tämän koulun suorittamisessa ja muutenkin tulevaisuudessa. Sen jälkeen hän vielä toivoi kovaan ääneen, että kaikki ketä ei valmistuminen koulusta kiinnostanut tai yksinkertaisesti halunnut kuulla mitä oppeja hänellä oli jaettavana itsensä johtamiseen liittyen voisi poistua auditorioista heti. Suurin piirtein 20% opiskelijoista nousi ylös ja lähti tirskuen ulos. Ilme opettajien kasvoilla oli paljon puhuva, koska heidän mielestä valmennus oli kaikille pakollinen. Mutta tätä energistä ja eloisaa miestä tämä ei näyttänyt häiritsevän pätkääkään. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Veikka Gustafsson, joka on suomen kansainvälisesti tunnetuin vuorikiipeilijä ja 17. ihminen maailmassa, joka on huiputtanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret. Vuonna 2000 hän oli vasta matkalla tähän isoon päämääräänsä, johon hän lopulta pääsi vuonna 2009.
Kirkkaimpana tästä luennosta on jäänyt mieleen kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, ettei matka päämäärään kuulu olla koko ajan helppo, mutta ponnistelut tekevät tavoitteen saavuttamisesta entistä hienompaa. Ja toinen on unelman ja tavoitteen välissä on merkittävä ero.
Heti alussa Veikka kertoi, mitä hän tekee työkseen ja kuvaili kaikkia asioita, mitä hänen täytyy tehdä ja hoitaa ennen, kuin hän pääsee edes itse vuoren juurelle minkä hän aikoo kiivetä. Hän teki vuodessa n. 9 kk luentoja ja valmennuksia, eikä rehellisesti sanottuna pidä niistä läheskään yhtä paljon kuin vuorelle kiipeämisestä, mutta rahat on jostain saatava kiipeilyreissujen rahoittamiseen. Valmennuksiin on myös valmistauduttava huolellisesti ja ne on myös toteutettava energisesti ja tosissaan, jotta tilaaja on varmasti tyytyväinen. Tämä on mielestäni todella hyvä esimerkki siitä, kuinka päämääränsä saavuttamiseksi ei voi aina valita sitä asiaa, mikä tuntuu itsestään mukavimmilta juuri sillä hetkellä, vaan täytyy kasvattaa kykyä valita pitemmän tähtäimen maali hetken hyvänolon tunteen sijasta. Veikan sanoin:
Aamulla kotiin nukkumaan jääminen kouluun lähtemisen sijasta tuntuu varmasti sillä hetkellä itselle hyvältä ja jopa järkevältä päätökseltä, mutta ei siitä varmaan kukaan lopulta mitään mielettömiä onnistumisen tunteita ole saanut. Se, että päättää joskus lähteä kouluun väsymyksestä huolimatta kertoo siitä, että on valmis ylittämään omat mukavuusalueensa rajat ja päättänyt johtaa itseään kohti tavoitteita.
Unelmointi on tärkeä taito, mikä meillä kaikilla on syntyjään. Unelmointi on kykyä ajatella millaista oma elämä on parhaimmillaan ja unelmat tavallaan kannustavat ja tsemppaavat tekemään asioita.
Unelman ja tavoitteen välissä on kuitenkin merkittävä ero. Veikka puhui luennollaan siitä, kuinka unelmat alkavat muuttumaan tavoitteeksi siinä vaiheessa, kun alamme tekemään suunnitelmaa miten unelma saavutetaan. Tällöin tämä onnellisuuden huipentuma alkaa muuttumaan konkreettisiksi toimenpiteiksi ja ensimmäisen kerran se on jotain todellista.
